Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi, että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.
Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein käsivoimia häntä hereille saadessa. — Tulkaa, — houraili unen horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja muistoja uusiin, — tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän, sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni Maijan syliini — ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn luona — ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen — ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja — ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!
— Katalat! — huusi Bertelsköld vihoissaan; — mitä olette tehneet uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.
Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas lauteilta. — Missä ollaan? — kysyi hän sanomattomasti hämmästyksissään.
— Perttilän talossa Isokyrössä, — vastasi mies, jota Sarkatakiksi sanottiin.
15. PERTTILÄN TALOSSA.
Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on, että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.
— Onko tämä Perttilän talo? — kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen, kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen, sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen työaseiden kanssa.
Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. — Hui hai, teidän armonne! — sanoi hän. — Tämä nauriinkuori, joka riittää vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa. Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen, niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että teidän armonne — odottakaapas vähän — niin, isoisän isän äidinisä, niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli Isokyrön tappelu… Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.
— Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en näe kuin pieniä majoja, — vastasi Bertelsköld.