— Suuressa kartanossa? — toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset. — Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia, jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain päässä täältä tuolla joen varrella.
— Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?
— Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta, joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut. Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden? Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana, mutta se ei kuulu tähän.
— Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä…?
— Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja jollakinhan pitää elää.
— Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset — myönnä, mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä sekaantua.
— Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä? Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään, että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.
— Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien seikkailijain kanssa?
Sarkatakki iski silmää. — Sanonpa teidän armollenne erään asian, — vastasi hän. — Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta, ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.
— Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua varastamaan hevoseni?