— Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia. Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne; eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä. Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille, vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi tahansa panisivat sitä vastaan.
Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.
— Käyhän se laatuun, — vastasi sissi. — Mutta mikäli minä tiedän, ei siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä teidän armonne esi-isät lepäävät.
— Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan luoteiseen nurkkaan, — jatkoi Bertelsköld. — kas tässä, minä en tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]
— Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi Lauri. — Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.
Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta. Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto: ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen, pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!
16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.
Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi; sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi mullistavansa tämän uuden järjestelmän.
Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731 alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä "yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut takaisin osan entistä hyvinvointiaan — tuota onnellista aikaa, jota vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi, jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko maassa ja valtakunnassa.
Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä isänmaanrakkaus.