Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies, istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa, oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä, kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia, mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha; mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle, olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.
Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty, seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista, vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata toiselta kannalta.
— Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, — sanoi kreivi hänelle. — Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota. Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.
— Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän valtakunnan todellista parasta, — vastasi epäröimättä jäykkä vaasalainen valtiopäivämies.
— Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson. Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne äänestämään niinkuin heidän tulee.
— Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.
— Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat teidän laivanne suoraan Välimerelle.
— Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut menetellä ja äänestän sen mukaan? — vastasi valtiopäivämies kylmästi.
— Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.
— Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.