Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
— Minä opastan sinut leikkituvalle! — jupisi hän, ja karkasi samassa niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä — ihan valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen — tupertui alas vallilta, joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty.
— Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! — kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän. Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta, Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
Pennan häntä huomaamatta.
Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
— Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä minä en pääse liikkumaan! — valitti Bertelsköld.
Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin kivettyneenä.