— Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, — ja kuultuani, ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä, siitä vanhasta saiturista… Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa, että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
— Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! — ärjäisi Penna nyrkkiään puristaen.
— Sanon sinulle jotakin, — kuiskasi Gast. — Äsken kuulin kreivin lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset. Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
— Kreivi? Taaskin kreivi!
— No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa tuonne … kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
— Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille valleille? — sanoi hän itsekseen. — Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen kehtoa. Vanhat vallit — juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison täällä minä lyhytaikaisine muistoineni — eilen seisoi täällä joku toinen, huomenna taas toinen — kaikki olemme hetken lapsia, mutta te olette vuosisatain!
— Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän tietää, kuka siellä odottaa, — kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
Penna murahti kuin kahlekoira.
— Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, — jatkoi toinen.