— Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä, että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
— Mikä sen muukalaisen nimi on?
— Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
— Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin…
— No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa. Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
— Kreivi? Onko hän kreivi?
— Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
"Näin, näin minä laivan seilaavan,
kolme kreiviä laivassa."
Penna ei virkkanut mitään — mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
— Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te valehtelette! — jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia kovasti käsivarteen.