— Vai niin — no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne uutta mittaa ottamaan.
Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.
28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.
Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa? Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia, niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se synkemmäksi.
Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
— Oletteko varma siitä? — sanoi Penna.
— Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, — sanoi kapteeni. Minä lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
— Niinkö sanoivat?