Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.

— Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? — kysyi hän.

— Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se — lisäsi hän hetken kuluttua — saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron. Minä en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.

— Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?

— Nyt on hän tullut tänne…

— Kuka on tullut tänne?

— Entinen isäntäni, ratsumestari — Pertensöld. Onhan se päivänselvä asia.

— Minä en ymmärrä mitään.

— Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa — ja että he leikkituvassa kohtasivat toisensa — ja että olen sysännyt hänet vallilta alas — ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen elinajakseen — ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut luuta — ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen! — tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna hänen keihästää itsesi kuin silakka! — sillä jos ei minua olisi ollut, mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? — onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden tahdon ruveta husaariksi.

— Kertokaa minulle koko asia! — sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat. Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen! Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.