— Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! — huusi Ester tuskissaan.
— Ei ole, — sanoi isä, — minä vastaan sinulle niinkuin täytyy vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.
Ester nousi ylös.
— Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, — sanoi hän, — ja olkaa varma siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen teidän tyttärenne, enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen toisen. Minä en voi mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään voi peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen tehdä, jos vain oma onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden täytyy minusta tulla Bertelsköldin puoliso.
— Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin minä elän! — huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. — Ja minun kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.
— Teitä minä olen rukoillut polvillani, — vastasi Ester päättävästi; — mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni — se on teidän — mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!
— Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?
— Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.
— Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan aatelismieheen?
— En.