— Sinä lupasit hänelle…
— Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja minä aion pitää sanani.
32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.
Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen, mutta tällä kerralla hän erehtyi.
— Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! — sanoi hän kylmästi, miltei ylenkatseellisesti.
— Niin, isäni.
— Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä tule sitä kantamaan.
— Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen polvillani — ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä — antakaa suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden, inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan kysymyksessä — olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä kohtaan?
Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei, tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.
— Tuon kyllä tiedän ja tunnen, — sanoi hän välinpitämättömästi. — Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin tallinoven päälle.