Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään — se oli jo liikaa.
— Suokaa anteeksi, isäni, — aloitti hän taas. — Ei ole pappi vielä sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.
— Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan meidän suvustamme sanansa peruuttanut?
— Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!
Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä
luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava
Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.
— Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein nöyrimmästi?
— En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä hylkäsin hänen tarjouksensa.
— Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.
— Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.
— Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!
— Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan. Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani, mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin — silloin en voinut enää kieltää, ja — suokaa, isä, anteeksi! — silloin ojensin hänelle käteni!