Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla päällään.
— Älkää huutako tänne janitsaarejanne, — sanoi hän; — sillä niin totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu, niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias! Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat, hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä, kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa — mitä veljilleni, jotka kasakoilla hakkautitte palasiksi — mitä sisarilleni — joilta peijasitte heidän isän perintönsä — mitä Perttilän talolle, jonka tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?
Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet — niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät — ajatukset saivat hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.
Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan vähänkään värähyttämättä — silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä. Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:
— Mene makuutupaan nukkumaan.
Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja vei häneltä luonnon.
— Pitääkö minun mennä? — kysyi hän.
— Pitää, sinun pitää mennä, — vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut hänet.
Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa takaisin vanhuksen luo. — Isä, — sanoi hän, — tuommoiselle miehelle te tahdoitte uskoa tyttärenne!