Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista, joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta: "Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".
Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.
— Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?
— En tiedä.
— Mistä on kysymys?
— En tiedä.
— Oletko anonut puheillepääsyä?
— En, teidän armonne.
Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.
Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin. Luultavasti hän tiesi myöskin — niinkuin pikkukaupungissa kaikki tiedetään — että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.