— Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? — kysyi hän, terävästi katsoen poikaan.
— Ei, — sanoi Eerikki.
— Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, — sanoi maaherra käskevästi.
Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.
Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen. Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. — Mitä asiaa mahtanee hänellä minulle olla? — kysyi Eerikki itseltään ja oli kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.
Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt valtakunnan keskuksessa eli — puhuaksemme hovirunoilijain tapaan — silmätysten "auringon" kanssa.
Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun, aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen, ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan, näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri, joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä, kun hän sanoi:
— Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta sairaanne odottaa teitä, tohtori!
Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon" paisteessa.
— Tule likemmä, — sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.