Eerikki kumarsi.
— Jotenkin hyvin… Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.
Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin ratas.
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä pääsevänsä ylioppilaaksi.
Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. — Minä tiedän, — sanoi hän. — Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?
— Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään kirjeen.
— Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.
Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan ruusukammiosta — tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.
Kuningas jatkoi: — Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?
— Arkkiaatteri Linnaeukselta.