— Ei mitään, — sanoi taas Sepän Riitta, — se oli vain hitunen rustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi miehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi sattunut eloon jäämään.
— Te näette turhaa vaivaa, — huokasi Bertelsköld. — Minä en ole mikään hevonen; minä en kestä tätä.
— Lörpötystä vain! — jupisi ämmä. — Mutta minä sanon teille, että teistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette niinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?
Sitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli ämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani päälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että haavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että Sepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei heti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois, oli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä että päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos käsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että sitä oli "hierottava" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani hienon kreivillisen ihon kirvelemään.
— Enkö sitä sanonut! — huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä päivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja viileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas alkoivat punoittaa, — enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!
Bertelsköld hymyili. — Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies on heikko ja nainen on väkevä!
— Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa käsilläsi maailman läpi, — naurahti Ester vuoroonsa.
Laurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi kerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra, korkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja kunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson — "kristillisesti toivottamalla armoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen". Vaikka on jo vanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa kahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut yleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin suuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja "Vaasan prinsessa" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä tähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen aikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan uskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia — sillä kaikki pohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia — oli antanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona sairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta porvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää maksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi, kun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja kaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi saksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan seurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti elänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että kun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman valleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat, ja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä Riittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu; moni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!
Näin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat erittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut tai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja laajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta istui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin isä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin käsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa kunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen taloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin kaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää kuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.
Kuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan päivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin Vaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat vihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki kalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu esiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha kulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean morsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin, niin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes rahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän morsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli iso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty kultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei koskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen syvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä päivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin komea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta polvilleen ja sanoa Jumalalleen: "Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani, etten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan niinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin ansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja timanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen johdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!"