— Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!
Bertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen ämmään ja kuiskasi surullisesti:
— Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.
— Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin? — sanoi Ester lämpimästi. — Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman, joka on heikoissa väkevä.
Sepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri harmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies ja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut kursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat hänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat murtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.
— Ei tässä parku auta, — sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan lohduttaen. — Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän kärsiä.
— Kuinka on? — kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.
— Mitä joutavia, — sanoi ämmä. — Oikea käsivarsi ei ole katkennut, on vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä. Sääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei ole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja täytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru, josta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi herrasta tullut loppu.
Sen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski sen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä kertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.
— Mitä teette! — huusi Ester säikähtäen.