Mutta pohjolan "aurinko" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin jo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin kaunopuheisin sanoin:
Uusikaarlepyy[41] sitten saa maan sankarin ottaa vastaan. Kansa ei kylliksi tuijottaa voi armasta kuningastaan. Pietarsaari[42] jo satasen on täyttää ehtinyt vuotta; onnentoivotus porvarien siis hälle ei kaiu suotta.
Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43] saa kestitä sankariansa;[44] riemusta sitovi hattuihin nyt tähkiä koko kansa, saatuhun satoon näin viitaten, mi sankarin saapuessa kypsyi. — Sä lahja taivainen pysyt muistossa ikuisessa.
Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45] on tuhannet vastassa siellä. Hurraa pilvihin kimpoavan saa vuoretkin kerrata vielä. Sata ja viisikymmentä kai jo vuotta on kulunut varmaan, kuninkaan jolloin nähdä sai tää maa; nyt AADOLFIN armaan.
Oulussa[46] kunniaporttikaan ei ehtinyt kohdallensa, valtias Ethonin-vaunuissaan[47] kun saapui jo vierainensa. Armollisesti luo katseitaan hän mielellä iloisella kansaan, mi sulaa hartauttaan hänt' tahtoisi kanniskella.
Sankari saapui Torniohon;[48] saa sielläkin hauskaa myötä: Tääll' on se paikka, miss' auringon tapa paistaa on päivää ja yötä. — Ethän vielä siis Sinäkään pois hennone Pohjolasta? Seutumme luopuis ei ikänään Sun valostas kirkkahasta!
Pariksi päiväksi jäätävä on näin sankarin Pohjan maille.[49] Tuntuu kuin vanhan auringon hän tehnyt ois valoa vaille. Paha on katsoa päivää päin: se näköhön vikoja saapi. Aurinko tää ei teekään näin, vaan silmiä vahvistaapi. J.n.e.
38. VAASAN PRINSESSA.
Se taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli puhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli myöskin eräs tavallisempi — tai jos niin tahdotaan,— todellisempi muoto. Pohjanmaalla on näet — niinkuin melkein kaikkialla muuallakin Suomessa — vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen lääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja uudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain harvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi kokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.
Yksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin oleva Riitta Seppälä eli "Sepän Riitta", vanhastaan tunnettu Larssonin talossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa kutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin hänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä iankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään ja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille matkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan, mutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli Vaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin pahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua, odotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana toivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen ääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän: