— Ah, — sanoi kuningas hämmästyen, — minun kaunis serkkuni, Vaasan prinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin teidän olevan oikeassa.
Korkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä, mutta Ester sanoi luottavasti: — Teidän majesteettinne on kenties kuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld on paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.
— Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille mielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, — laski kuningas leikkiä. — Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani. Kuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee? Kirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen suosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan ruokahalun aamiaiseksi.
— Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli luvannut minut vaimoksi — sanoi Ester punastuen.
— Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta isänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen kuninkaansakaan esirukous taipumaan.
— Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain murtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka hän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.
Kuningas luki: — Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä Herraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä, joka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki, eilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi korkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä tunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten minä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää voimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on, joka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen lausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena, voidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja rukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti, yhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja armoon suljettuna. Olen alati j.n.e.
Lauri Larsson, entinen valtiopäivämies.
— Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, — sanoi kuningas liikutettuna. — Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja sanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla suosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa käyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän kuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni — suvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? — minä pyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä takaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa, joka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana. Jääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä kreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa pääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle Vaasalleni!
Nyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon mutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta, etteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin hallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta. Hetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan väkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin heittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö hän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella päännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan kuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin Eerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen äänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee hellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.