— Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.
Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään monimutkaiseen anomukseen.
Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon, lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?
Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi hänelle selkänsä sanoen: — Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko hän tänään kalansiivoojaa.
Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki
Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. —
Saanko auttaa? — kysyi Eerikki.
Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, — sanoi hän.
Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia sanoja. — Sanoiko hän niin? — huudahti mestarikokki. — No, sitten näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään sanomista!
Tunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen majesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa raajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli pahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti oppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka kohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf Fredrikiä. — Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka voi hänet pelastaa? — kysyi hän.
— Ei, — sanoi henkilääkäri kuivasti.
— On, — sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester
Larsson esiin.