— Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan — kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin — syöksähdän metsänhaltian jälkeen — tempaan häneltä hänen saaliinsa — se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta…
— Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?
— Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä — hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty — kuningatar syöksähtää kuin raivotar — ei, kuin madonna minua kohti — minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen — notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:
Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.
— Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.
— Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä — kreivi Tessinin.
Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. — Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
— Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! — jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. — Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; on s'endorme. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.
— Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.
— Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?