— Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.
— Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu … tekotukalla.
— Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.
Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.
Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.
Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, machaon, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.
Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.
Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.
Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.
Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän … taittoi … ratsuvitsani!"