Kreivi Bjelke — pikavihainen hänkin — näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. — Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? — huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.
— Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä — minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.
— Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? — kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.
— Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. — Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista convolvulus sepiumia, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin…
— Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! — karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.
— Jumala minua siitä varjelkoon! — vastasi Eerik vilpittömästi. — En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.
— Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.
— Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! — kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.
— Ennenkuin mitään muuta sain oppia, — vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä — opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.
— Olet, — sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, — totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.