— Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi, se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?
— Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.
— Mene sinä edellä.
— Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.
— Lienee parasta, että huudamme vartiota…
Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa? Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa nappeja?
Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä pois vankeudestaan.
Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin, napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari — sillä Eerikki ymmärsi jo, ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä — alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.
— Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, — sanoi sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa! Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on oikean mestaruuden todistus.
Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.