— Pidä se, pidä se, — toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta, — ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät sellaisia tässä maassa. — Feif, — lisäsi hän saksankielellä, anna tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi. Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?
— On teidän majesteettinne.
(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt, että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä ylihovimestarikin eli linnan Custos, joksi lukiolainen olisi häntä oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa sorvaustaidossa!)
— Gut, — sanoi kuningas. — Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on onnistunut.
— Tule, — sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.
— Oliko se kuningas itse? — kysyi Eerikki kovin kummastuneena.
— Weiss nicht, — vastasi mies. — Feif oli vanha palvelija, jonka Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.
— Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.
— Weiss nicht.
— Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?