Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka vasten tahtoaan oli.
Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana. Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö, kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun. Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös, jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen kintereillään.
Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten häntä taitetulla oksalla.
Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.
Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen sijaan, että olisi onneensa tyytynyt — minkä ei olisi luullut olevan niinkään vaikeaa — käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri, kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista olisi rangaistava — varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät keijukaisen apuun.
Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi tyttö vieraalla kielellä: — Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld! Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.
Tämä pitkä upseeri — linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri ja kuninkaan adjutantti — pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin irti.
— Olkoon signora tahi mamselli, — vastasi Eerikki, joka erehtyi nimessä, — niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman kuonokoppaa.
— Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, — vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.
Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi pistänyt koettaa purra häntä. — Maltahan! — sanoi Eerikki, ja mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että puistossa kajahti.