Samassa päästi Eerikki — itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan — vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten naurettavaksi.
— Hyvä, hyvä! — huusivat katsojat käsiään taputellen.
Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.
Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.
Eerikki sanoi sen.
— Ljung? — toisti kreivi välinpitämättömästi.
— Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, — sanoi poika vähän hämillään.
— Ja mikä oli äitisi nimi? — kysyi kreivi taas.
Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin monta.
— Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, — vastasi
Eerikki.