Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä. Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.

— Seuraa minua! — sanoi hän.

Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla, joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa. Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha; hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras, mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä. Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa; kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas tulevaisuudesta.

Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen, osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan; hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein kysyä, missä hän nyt oli.

— Drottningholmassa, — vastasi kreivi, samalla kun tuo kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.

— Mutta, — jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, — kuinka olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä Drottningholmassa?

— Sen sanon sinulle, — vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. — Kuningas valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia, jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut iloisuutensa esineeksi — erittäinkin signora Morelli, joka on vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan. Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi, hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että hänelle on naurettu.

11. JUHLAPIDOT KIINASSA.

Jalomielisestä kreivi Bertelsköldistä sai Eerikki Ljung neuvonantajan, jota hän nuorena ja kokemattomana hyvin kyllä tarvitsi. Kuninkaan lausuma toivomus oli käsky, jota Eerikki ei ollut tohtinut vastustaa, jos hänellä olisikin ollut halua siihen. Mutta toisekseen oli Eerikki hyvillään siitä, että näki olevansa noin korkean henkilön huomion esineenä ja että oli sen lisäksi päässyt osalliseksi kuninkaan salaisuuksistakin. Hän tyytyi sitäkin kernaammin kohtaloonsa, kun oli saanut luvan kesemmällä seurata suojelijaansa Suomeen. Hän toimitti tarkasti kaikki hänelle määrätyt tehtävät ja käytti joutohetkiään tutkiakseen niitä kukkia, joita hänen suuri mestarinsa, arkkiaatteri Linnaeus oli kuningattaren pyynnöstä Hollannista tilannut Drottningholman puutarhaa varten. Signora Morellia ja hänen seuralaisiaan Eerikki karttoi niin paljon kuin mahdollista, ja hän teki viisaasti siinä, sillä hän oli signorasta saanut salaisen vihamiehen; hän teki siinä viisaasti vielä toisestakin syystä, sillä vaikka signoran hellyydenosoitukset olivat olleet sekä purevat että kouraantuntuvat, poltti vielä tuon kauniin tanssijattaren suukkonen kuin tuli hänen huuliansa.

Kreivi oli varoittanut häntä menemästä yksinään puiston kaukaisempiin osiin, varsinkin iltasilla. Pari kertaa unohti Eerikki tämän varoituksen ja huomasi epäilyttävän näköisten miesten seurailevan hänen askeliaan. Hän pääsi heistä kyllä lähtemällä pian pakoon, mutta hän ymmärsi, että häntä väijyttiin ja päätti olla varuillaan.