Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus; mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä vihattavimmassa valossa.
— Soisin teidän olevan väärässä, signora, — sanoi hän. — Mutta jos olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa kutsutan teidät puheilleni.
Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.
Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista, joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa. Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan, milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon; milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.
Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä säästetty.
— Tuossa on Düben — sanottiin — kuningattaren sihteeri. Se mies on varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.
— Tuossa on vanha Bjelke, — sanoi toinen — hän, joka v. 39 sai virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin olevinaan.
— Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! — puuttui kolmas puheeseen. — Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa, jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse.
— Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! — nauroi neljäs. — Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se, joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä, niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:
Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa, mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"