— Mitä ilvettä tämä nyt taas on? — kysyi vihastunut poika. — Minua nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!
— Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen, verfluchter Junge! — jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.
Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä enenevän hälinän keskeltä huutoja: — Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa kiinni — kiinalainen!
14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.
Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin — mutta hän pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui. Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin, kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan valoisana kesäaamuna.
Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.
Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin Kiinasta, milloin Azorien saarista.
Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä — tai oikeammin samana päivänä — viety Toivo-nimiseen, kauppahuone Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä, silakoita ja lohta.
Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis ollut — niinkuin nimestä olisi voinut luulla — iäti kukoistava nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös, että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa, jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien rinnalla Tukholman satamassa.
Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.