Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut juuri syytä moittia.
— Olkaamme suorat, — sanoi laivan isäntä. — Isä ei tahdo kuulla teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan Toivo-laivaamme.
Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen, mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.
Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet kertoa Eerikki Ljungille.
Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä, se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut, niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli myynyt itsensä paholaiselle.
Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän, viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.
Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa, milloin ei pääse paikalta liikkumaan.
Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa. Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. — Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? — kysyi poika.
Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari hammasta herneitä purressaan.
— Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, — vakuutti Eerikki.