— En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän, jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella, sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla, mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä yksi Toivon miehistä ei koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän, joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti, ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy pitää valotorni silmäinsä edessä.
Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan. Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin. Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?
Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin, sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää, joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.
Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan halkaisijaa.
— Myyrä, myyrä! — huusi hän. — Varo nyt vain, kun tulemme maihin!
— En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, — vastasi matruusi, valmiina purjetta kääntämään.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — kuului kapteenin ääni.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — vastasivat merimiehet.
Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.
— Myyrä, myyrä! — huusi Eerikki uudelleen.