— Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat ystävät, — jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän näillä sanoilla nostatti.
Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.
— Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! — kuiskasi hän.
— Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla! — kuiskasi Ester. — Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on kohtalon ivaa.
Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa — aina siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta — aina siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen naimisestaan — tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.
Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.
Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja, ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle kunniaistuimelleen istumaan.
Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm' Jumala!"
Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" — yhtyi vanhuksen vapiseva ääni virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään — sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran, toisten nimet oli hän unohtanut — ja lausuivat yksi kerrallaan onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen päivänsä kohta oli päättyvät.
Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia, joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.