Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa — Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla — ja käski hänen lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki kuuluvalla, sointuvalla äänellä:
"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni… Silloin maa vapisi ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa mustat vedet ja paksut pilvet… Hän ojensi kätensä korkeudesta ja tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä hän on mieltynyt minuun… Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra, Jumalani, joka valaiset pimeyteni… Eläköön Herra, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"
— Lapsukaiseni, — jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli lopettanut, — rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon, ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta. Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta. Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä, pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta. Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen. Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä, mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä, yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä vuodatti verensä: — minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä sydäntä.
Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän jatkoi taas vakavalla äänellä:
— Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.
— Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja mahtavuuksia — näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä — näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut, ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä, tavaralla ja omaisuudella — minulla on ollut monta vihollista ja parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!
19. SUKULIITTO.
— Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne — jatkoi vanhus — ja se on — lähinnä kaikkea viisauden alkua — isien oppi, jota koko meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi. Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa, ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan puolesta ja sitä valtaa vastaan, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa. Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja — nyt otti Larsson vanhan tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä — antoi hänelle tämän kirveen.
Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja vanhus jatkoi:
— Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään, siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat lapseni, on meidän perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan 5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?