— Tahdomme, — vastasivat miehet ja naiset.
— Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut tapana Pohjanmaalla?
— Tahdomme, — vastattiin.
— Tahdotteko, lapset, — jatkoi vanhus juhlallisesti, — luvata ja vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?
— Tahdomme, — vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran, että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.
— Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, — jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli, — ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä. Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!
— Amen! — sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa, seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen talonpoika.
Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan, sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan, kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään. Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä tästä yhtymisestä seuraisi.
Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"
Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa: