— Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?
— Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, — vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.
— Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki unohduksiin! — sanoi Larsson.
Lautamies Perttilä — hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo — astui heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. — Jumalan rauha teille, taattoseni, — sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti. — Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän, jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen, sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.
— Älkäämme enää siitä puhuko, — sanoi Larsson, pudistaen tarjottua kättä. — Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta, katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä. Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin, — jatkoi vanhus, — sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä. Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne, että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi, pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan — siltä hakkaa käsi poikki, hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.
Benjamin Perttilä — muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä — punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan; Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.
Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä sietämään ja sanoi:
— Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan. Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä, Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan perinnön?
— Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette sanonut, taattoseni, — vastasi Penna.
Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate, joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.