Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä, ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili, hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja maaherran asuntoon.
Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta, satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.
Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi, sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon uuvahtaneen tytön vieressä. — Rohkeutta Ester! — kuiskasi hän äkisti. — Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!
Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat — sitten kun kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä — ilman sen enempiä esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.
Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat nuo kauniit, lempeät, siniset silmät — nuo silmät, jotka samalla voivat olla niin petolliset! — hänen oli tuo ennen muinoin niin armas ääni — hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista rakkautta! — ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut, että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa — hän, joka oli pettänyt ja jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli — äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat, jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat hänelle kuoleman.
Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni
Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.
— Tässä on huivi, neitoseni, — huusi hän, — ja minä otan kaikki tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.
Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja lykkäsi kapteenin syrjään.
— Ruori alas, moukka, — kiljui merihärkä, — äläkä rohkenekaan ottaa minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan pysäytä, saamatta vettä kokan yli!
Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.