— Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, — jupisi kapteeni Gast.
21. KIHLAUS.
Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen täydellistä luottamustaan — hänen tyttärensä Ester — oli tällä kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt hänet yksin.
Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi — hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta. — Herra, — huokasi hän, — ota pois palvelijasi täältä; hänen omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on, vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen, rytöpuuna ihmisten tiellä.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs mies, oli kaikkina aikoina ajatellut omaa täydellisyyttään, omaa lujaa, rehellistä tahtoaan, omia surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa.
— Kuinka on laitanne? — kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli ainoastaan muiden onnen vuoksi.
— Lopen kulunut — hyödytön — unohdettu kuin vanha työhevonen, joka ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, — vastasi isä äreästi.
— Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän syntymäpäiväksenne, — sanoi tytär.
— Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee — ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun hän sinua ajattelee.
— Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti — minua niin suretti se, mitä äsken sanoitte.