— Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, — jatkoi ukko, huolimatta kuunnella Esterin vastausta. — Ilman rahaa hän ei voi liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota. Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester, tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra, hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että saat kelpo miehen.
— Minä tyydyn isäni tahtoon, — vastasi Ester nöyrästi. — Yksi tunti — tai oikeammin muutamat sanat — olivat muuttaneet hänen mielensä. Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt tullut hänelle pelastus.
— Hyvä on, — sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla puhettakaan. — Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.
Penna tuli.
Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden raihnaisuudesta. — Poikani, — sanoi hän arvokkaasti, me olemme eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin vaimoksesi?
Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään, katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: tahdon.
— Anna hänelle kätesi, lapseni, — sanoi ukko. — Niin — nyt olette kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita, täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?
— Tyydyn, — vastasi Penna. — Kyllähän hän oli toivonut saavansa paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Larsson, — on minulla Hampurin pankissa talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?
— Lupaan, — vastasi Penna.