— Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! — jatkoi vanhus, terävästi katsoen häneen.
Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti silmiään ja sanoi: — Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen vastaisin?
— Sinä vastaisit: tietäkää huutia!
— Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla, pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun vaimoni — ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on kaikki niinkuin olla pitääkin.
— Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! — ärjäisi vihastunut vanhus. — Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta … olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa. Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?
Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.
— Niinpä saat olla huoleti, — vastasi Larsson. — Semmoista ei toki
Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa
Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.
Kihlatut menivät. — Sukuni ei ole pilautuva, — mutisi Larsson itsekseen.
Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.
Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti hänen kömpelö käytöksensä.