Larsson naurahti ylenkatseellisesti.
— Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.
— Valhettako?
— Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää niitä minullekin.
— Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää toteen…
— Te ette voi mitään näyttää toteen.
— Voinpa.
— Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista en tahdo vävykseni.
— Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni vallassani? — kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.
— Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te sanotte onnenne todisteeksi?