— Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.
— Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni, että te olette suuri lörpöttelijä.
— Minä lörpöttelijä!
— Juuri te.
Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:
— Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon, kuinka asianlaita on.
Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: — Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin lirun larua.
— Se nyt on niin — kertoi kapteeni vastahakoisesti — että minä olin hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää…
— Sen tietää Jumala ja koko maailma — vastasi Larsson.
— Silloin sattui niin, — jatkoi Gast, — että tuuli kantoi minut Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit, saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn; enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas, silloin näin unta.