— Päissäsi, tietysti.
— Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa? — Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. — Mutta jos lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. — Sepä olisi hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. — Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin kujalle, niin saat nähdä. — Samassa meni hän tiehensä, niin että ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.
— Mutta Gast otti kuitenkin pestin.
— Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin, etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari Samulin kujalla. Kello löi kolme.
— Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?
— Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka, jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen ammuttu kalalokki. — Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni, mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. — Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. — Vähätpä tuosta, sanoin minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän, ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.
— Vai niin, — virkkoi Larsson välinpitämättömästi.
Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:
— Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän tarkoitti. — Isännälläni oli eräs onnenkapine, — puuskutti tuo onneton, — jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle. Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu; mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni, voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, — sanoi hän, ja samassa aikoi hän nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.
Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti: