— Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä omallatunnolla antaa minulle tytön.
— Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, — vastasi Larsson. — Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne, että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.
Kapteeni nauroi. — Ei, taattoseni, — sanoi hän, — teidän kettunne ei pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.
— Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli mahdoton tuntea ventovierasta miestä.
— Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies löydetään murhattuna laivarannasta.
— Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.
— Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?
— Kuulkaapa, valtiopäivämies…
— Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.
Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?