— En mitään, johan olen sen sanonut.
— Vannokaa se!
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta, en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen sanonut.
Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. — No, — sanoi vanhus, — koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat, kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on. Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.
Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä, sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: — Miksi näitä sanotte?
— Minä sanon niitä syntirahoiksi, — vastasi Larsson kylmästi. — Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa. Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.
Kapteeni kalpeni. — Sitä en ole koskaan kuullut, — änkytti hän.
— Murhattu mies, — jatkoi Larsson, — oli ranskalainen, nimeltä
Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi
Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten
hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.
— Niinkö? — kysyi kapteeni sammaltaen.
— Niin se oli, — jatkoi vanhus taipumattomasti. — Ja onnenkalu, jota Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut. Tahdotteko tietää vielä jotakin?