— Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi.
Ester pudisti surullisesti päätänsä.
— Minä ymmärrän, — jatkoi kreivi. — Jokainen ajatteleva nainen pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden, että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi. Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi. Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me tulemme hyvin onnellisiksi!
Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen, miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:
— Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin, mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi sentähden, että te nyt olette vapaa?
— Luuletko minun unohtaneen, — sanoi kreivi, — että isäsi on kovaa puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.
— Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni, luuletteko meitä olevan kaksi, jotka sitä isältäni rukoilemme?
— Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen käteni luotasi! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:
— Niin se on, — sanoi Ester tuskin kuuluvasti.
— Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. — Hän ei rakastakaan minua enää!