24. LEMMEN TILI.
— Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? — kysyi Ester Larsson.
— Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä sinun edestäsi! — vastasi Bertelsköld.
— Kuulkaa minua, kreivi! — sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä, joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi. — On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.
— Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.
— Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni. Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä minä olen kärsinyt niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi. Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään lakastumaan — kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?
— Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan ajatellut…
— Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka kärsittyään moisen häväistyksen — joka tultuaan niin muserretuksi kuin suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi? Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi vaimoksi?
— Olet oikeassa, — vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. — Olet oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat puolisokseni.
— Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta, kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa. Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.