— Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin — jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.
— Silloin olin vielä nuori — mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat silloin olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena. Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina ystävinä.
— Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi elinajaksemme! — huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen, voimatta enää hillitä liikutustaan.
— Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko nainen! — vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.
— Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, — jatkoi Bertelsköld; — älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan rakastanut minua niinkuin minä sinua.
— Niinkö luulette? — kysyi Ester surunvoittoisesti.
— Olen varma siitä! — huudahti kreivi. — Sydämesi on kylmä kuin jää. Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet toisen oma.
— Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta valmistautuakseni siihen.
— Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!
Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.