— Saanko siis tietää?
— Saat, se oli… Juokse, Penna, juokse!
— Mitä? Pitääkö minun juosta?
— Se oli…
— No?
— Kuningas!
Penna ei kaatunut eikä juossutkaan — sillä se oli vastoin hänen luontoaan — mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. — Kuningasko? — toisti hän.
— Mitäs kummaa siinä on? — nauroi Ester. — Etkö tiedä, että minä ja orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa. Pane se mieleesi!
Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä kyynelensä kuiviin.
Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa; mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian oikeasta laidasta.